Vanhoina hyvinä aikoina, kun rokki tuli Suomeen, uusia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Soittotaito oli mitä sattui, mutta homma kulki. Eletään 1970 – luvun alkua ja into kaikkeen esillä olemiseen oli kova. Päätettiinpä sitten kaveriporukassa perustaa yhtye, mieluiten hyvin menestyvä ja kuuluisa. Bändin perustaminen oli sinänsä tarkkaa puuhaa ja siitäpä taidankin kertoa omakohtaisen kokemuksen perusteella pienen tarinan.

Yhtyeen miehitystä piti harkita tarkkaan, trio vai enemmän jäseniä. Kaksikko eli duo, Simon & Garfunkelin tapaan, oli ehdottomasti pois suljettu. Ensinnäkin koska sellaisen musiikin kuuntelu ja varsinkin sellaisen esittäminen oli akkain puuhaa ja toiseksi (oikeastaan primäärisyy) jokainen paikalla olijoista halusi paikkansa auringossa. Paikallisella työväentalolla lausuttiin tulevan superbändin alkusanat. Vahvuudeksi sovittiin neljä: laulaja, kitaristi, basisti ja rumpali. Lisäksi tarvittiin manageri, pari roudaria ja muutama hengari-hertta. Laulaja löytyi helposti; se meistä, joka osasi edes välttävästi englantia (päätimme, että suomeksi ei laula kuin Tapani Kansa ja Frederik ja niitähän ei kuuntele elävä pirukaan selvin päin). Kitaristista tuli hiukan vääntöä, koska hänen kauttaan profiloitui koko homma eli hän sai eniten framilla oloa ja sehän oli parasta. Äänestyksen ja muutaman murjotuksen jälkeen jobin sai se, joka tiesi mistä saa kitaran ja styrkkarin lainaksi. Rumpalin pallin sai yksi ”Dögis”, jonka ainoa anti oli, että sen faijalla oli talli, jota luulimme saavamme lainaksi treenaamiseen, vaikka eihän me oikeasti sellaista olisi tarvinneet; mottomme oli, että ”lahjattomat harjoittelee”. ”Dögiksen” lempinimi oli oikeastaan ”Dögäbömbö”, mutta se lyheni symmetrian vuoksi, koska luokallamme oli myös ”Löyhis” ja ”Döfis”. Basistista tuli myös hieman vääntöä, sillä erotuksella, että kukaan ei halunnut sitä hommaa. Kuuluisia basisteja ei ollut kuin muutama, John Paul Jones (Led Zeppelin), Geezer Butler (Black Sabbath) ja Jack Bruce (Cream), siinäpä ne. Onneksi basistina voi olla kuka vaan, vaikka rumpalin sisko. Tämä ammuttiin heti alas. Ei oltu vielä niin pitkällä tasa-arvossa. Porukan hiljaisin ja huomaamattomin dedikoitui bassokitaran varteen. Jälkeenpäin ajatellen hän taisi olla myös fiksuin, vastoin yleistä olettamusta basisteista.

Bändikamoista oli tulla este maailmanvalloitukselle. Nuoriso- /seurakuntajärjestöiltä onneksi sai lainaksi soittimia ja muuta rekvisiittaa. Annoimme epämääräisiä lupauksia osallistumisesta tulevaisuudessa po. järjestön toimintaan tietäen hyvin, että sillä lailla ei aurinko nouse, että moinen tapahtuisi. Hyvä jos palautamme krapistukset ehjänä takaisin, jos yleensä muistamme palauttaa.

No niin, perusta oli vankka ja suunta selvä. Musiikkimme suunnassa sen sijaan oli pientä hapuilua. Suurimmaksi osalta sen pitäisi olla rokkia, tietenkin, ja vähän raskaampaa, kiitos. Managerimme ilmoitti, että kaupalliseen menestykseen vaadittiin myös suuren yleisön maun mukaista sointia. Kiivaan väittelyn (ja managerin lahjomisten: lupasi meille muille kokikset maanantaina Osulan baarissa) jälkeen päädyimme seuraavanlaiseen soittolistaan: ”Teen Angel” (Mark Dinning), ällöttävän sentimentaalinen kappale. Kovaa vääntöä käytiin siitä, että jos tuolle linjalle mennään, niin eikö Lollipopsien ”I Will Stay” ole kaikkien ällötysten äiti, isä ja veliserkku? ”Paranoid” (Black Sabbath), sitä ei tarvinnut edes perustella ja ”Going Home” (Ten Years After), se kuuluisa Woodstock – versio. Siinäpä ne, kaikki kolme. Ajateltiin, että kun nuo on vedetty, yleisö pissaa hunajaa ja encorena soitetaan koko setti uudestaan. Kun esitimme epäilyjä kitaristimme taidoista verrattuna Alvin Leen vastaaviin, saimme ylimielisen vakuuttelun, että kuka vaan pystyy moiseen. Hän on nähnyt miten herra Lee vetäisee sen ja että hän pystyy samaan: naama kurttuun ja skittan kielet poikki. Tämä hälvensi kaikki epäilymme. Treenaamaan ja keikkaa järjestämään.

Lainabändikamat roudattiin (ihan itse, kukaan ei ollut suostunut roudariksi ja hengaritkin oli vielä hakusessa) Dögiksen faijan autotalliin. Dögis oli ”unohtanut” kysyä lupaa ja sen faija oli hiukan kierroksilla, mutta antoi naureskellen luvan jälkikäteen vaatien prosentteja keikkatuloista tietäen varsin hyvin, että niitä ei tulisi olemaan. Mehän lupasimme suurpiirteisesti lähes kaiken tulevan mammonan, meillä olisi siihen sitten varaa, kun ME ja Deep Purple pidettäisiin yhteiskonsertti jossain päin suurta maailmaa. Harjoitukset kulkivat samaa rataa; sovittuna aikana kukaan ei ollut paikalla, vaan kaikki valuivat kuka milloinkin ja puuhastelivat mitä sattuivat. Varsinaista soittoa treenattiin ehkä 15 minuuttia, mutta se kuulosti niin karmealta, että itku pääsi. Mutta sehän ei ollut meidän vika, vaan akustiikan, lainasoittimien, kylmyyden/kuumuuden/kosteuden/kuivuuden, yleisön puute tai sen paikalla olo (rumpalin sisko) etc. Ihmeellistä kyllä, Dögis oli ainoa, joka oli heti sinut soittimensa kanssa. Ajoituskin toimi! Päätimme siitä paikasta, että jos (joskus, ehkä) soittaminen tökkii, niin se on rumpusoolon paikka. Lavamaneerit otimme heti haltuun. Laulaja kulki koppavan näköisenä mikki kädessä autotallin oven edessä kiljahdellen ”Jees”, ”Kamoon” ja ”Nau evripadi”. Kitaristi heilautti kättään kaaressa ja korjaili itse tehdyn kaulanauhan asentoa. Se oli ullakolta löydetty miesten vanha vyö, mihin oli niitattu kullanvärisiä niittejä. Se oli loppuviimeksi aika hieno. Dögis oli opetellut pyörittämään kapuloita sormien välissä.

Basistimme ei ollut keksinyt mitään itselleen sopivaa, joten hän vain seisoi nurkassa ja murjotti.

Managerimme (joka oli, ihmeellistä kyllä, pitänyt sanansa ja tarjonnut ne kokikset koulun jälkeen) ilmoitti, että nyt herroilla on sitten eka keikka ja se pidetään, ei sen vähempää kuin paikallisella Työväentalolla. Tämäpä hienoa, sama paikka, mistä kaikki oli saanut alkunsa! Eli kaksi päivää aikaa hioa setti kuntoon. Ja ensimmäisenä ja tärkeimpänä ei suinkaan ollut olemattoman soittotaitomme kuntoon laittaminen, vaan kledjut eli vaatetus. Dögiksen sisko pääsi elementtiinsä ja millaisella innolla hän asiaansa paneutui!! Mikään ei tuntunut kelpaavan ja kaikissa oli jotain vikaa. No löytyihän ne viime tipassa ja ne olivat ne, mitä yleensäkin käytimme: farkut, t-paita ja farkkurotsi. Kaikki kunnossa. Itsevarmuutemme ja – rakkautemme oli niin suuri, ettei kenellekään tullut edes mieleen, ettei ensi-iltamme olisi menestys eli suksee.

Lauantai tuli ja tässä vaiheessa koko pieni kyläyhteisömme tiesi, että jotakin aivan suurenmoista oli edessä. Näin olivat juorukellot kalkattaneet eli pääasiassa me itse. Hämmästyttävää, ettei ketään kiinnostanut. No siihen oli tuleva muutos. Illan lähestyessä työkkäri alkoi täyttyä. Takahuoneessa valoimme uskoa itseemme uhoamalla kaiken kattavasta ja musiikkimaailmaa järisyttävästä happeningistä. Illan pääesiintyjillä taisi olla naurussa pitelemistä. Esirippu repeää (ovi aukeaa) ja esiin rynnistävät rockmusiikin protagonistit ja gladiaattorit. Koska meille oli varattu puoli tuntia aikaa ja repertuaarimme ei sitä ainakaan täyttäisi, niin päätimme käyttää suurimman osan siitä lavakukkoiluun. Tosiasiassa kaikilla oli melkein kehnot housuissa. Porukkaa oli aivan hemmetisti ja kaikki odottivat jotain elämää suurempaa ja me emme taatusti sitä pystyneet tarjoamaan. No rinta rottingilla kohti uusia pettymyksiä. Aloitimme Paranoidilla, kuka mihinkin aikaan. Hirvittävän älämölön ja riitasointujen jälkeen pääsimme kappaleen loppuun melkein yhtä aikaa ja yleisö seisoi suu auki. Vihdoin joku kysyi arasti, että ”Mitä ristuksen nimessä tuo oli? Ei ainakaan musiikkia!”.

Mikä moukka! Ei tunnistanut lahjakkuutta! Kritiikistä ja yleisön vastustuksesta huolimatta esitimme ne kaksi muutakin biisiä ja poistuimme lavalta vihaa puhkuen asenteella, että ei saatana soiteta encorea, vaikka kuinka anelisitte! Onneksi illan bändi oli hyvä; jopa niin hyvä, että kehtasimme kulkea muun porukan seassa loppuillan kehuskellen itseämme.

Aikanaan ensimmäinen ja viimeinen keikkamme päätyi unholaan, bändikamat palautettiin ja unelmamme maailman valloituksesta siirtyi vähän enemmän tulevaisuuteen. Mutta oli se pirun  hauskaa ja kun asenne on ROCK, niin kaikki käy.

Niitä Hengari-Herttoja ei sitten näkynyt. Sääli.